Tämä levy vie mua kauas ajassa taaksepäin. Rujo ja jokseenkin ruma kansi sai mutkin piirtämään tähtiä koulun pulpettiin ja penaaliin. Mielikuvituksettomasti nimetty levy: No.4 ei nimensä puolesta herätä tunteita puoleen eikä toiseen, mutta sisältö sen sijaan on teleportti oman mieleni nostalgiaan. Kaunis, huoleton nuoruus tulee hetkeksi takaisin levyn kulkiessa kohti loppuaan.
Voisin linkata tähän koko albumin, mutta haluan nostaa siitä esiin ainoastaan yhden kappaleen. Toivon, että joltain löytyy aikaa myös koko levyn kuuntelemiseen. Mun aivoreseptorit menee totaalisen jumiin ja pulssi kiihtyy kun tämän kappaleen akustinen sointukierto alkaa soimaan. Biisi on levyn viimeinen raita Atlanta. Kaunis jäähyväinen niin levylle kuin tarinallisestikin.
Kotona on megalomaaninen kiire päällä, kun kaikki asiat on saatava tehtyä ennen sunnuntain matkaa. Tästä johtuen laahaavat kitaravetoiset biisit on kuulemma nyt kielletty, mutta laitan protestiksi biisin soimaan vielä viimeisen kerran ja sitten palaan todellisuuteen.
☊ STONE TEMPLE PILOTS – ATLANTA
Ah, lemppari-albumini STP:ltä! Ja yksi parhaimmista ylipäätään tässä genressä. Viimeiseen asti sitä jaksoi toivoa että Scott Weiland kerää itsensä kasaan, mutta toisin kävi… Taidankin laittaa tässä kiekon soimaan!
Sama täällä! Eniten ärsyttää Weilandin sekoilu muiden bändikokoonapanojen kanssa, sillä ne ei yllä mitenkään samalle tasolle kuin STP.
Kaiken kaikkiaan hino mies, joka jätti jälkeensä paljon hienoa musiikkia
Ei vitsit mikä biisi. Pakko laittaa uudestaan. (Ja ehkä vielä kerran senkin jälkeen.)
NO JOO-O! Jos on joskus kiireetön päivä, niin laita kuulokkeista koko levy soimaan ja lähde ulos kävelylle.