Lokakuun ensimmäinen, syntymäpäiväni, tuli tänä vuonna aiemmin kuin edellisinä. Aika se vaan kohisee vuosi vuodelta nopeammin.
Kun olin seitsemäntoista, aikaa oli loputtomasti, tuhlattavaksi. En ajatellut koko asiaa, kuten ei seitsemäntoistavuotiaana tietenkään kuulukaan. Aika oli tyhjä kellotaulu, joka alkoi joka aamu alusta, kas näin, tässä sinulle taas kaksikymmentäneljä tuntia käytettäväksi mihin tahansa haluat. Lapsuus väreili vielä niin lähellä ja asiat kuten aikuisuus tai ajankulu olivat abstrakteja käsitteitä, joista en jaksanut olla kovin kiinnostunut.
Tänään täytän kolmekymmentäseitsemän ja ajattelen, että aika on arvokkainta mitä meillä on. Se on ainoa asia, jota emme saa mistään lisää, eikä kukaan meistä tiedä paljonko sitä on jäljellä.
Kolmekymmentäseitsemän. Luku tuntuu absurdilta. Lakkasin olemasta kiinnostunut iästäni joskus kymmenen vuotta sitten enkä aina muista, että vanhenen siitä huolimatta. Samaan aikaan luku on täysin luonteva: kun katson tätä elettyä elämää taaksepäin, on tässä tapahtunut kyllä kaikenlaista. Niin paljon asioita, että välillä on vaikea tajuta miten ne ovat voineet mahtua yhteen elämään.
En tunne itseäni vieläkään sillä tavoin aikuiseksi kuin aikuisuuden joskus kuvittelin. Olin asiaa sen enempää ajattelematta olettanut, että aikuisilla on selvät sävelet oikeastaan kaiken suhteen ja elämä rullailee eteenpäin kuin auto renkaiden alla kiitävällä valtatiellä elokuvan loppukohtauksessa, jossa soi joku tosi hyvä biisi. Mutta eihän se niin mennyt. Maailma on yhä monimutkainen ja käsittämätön paikka ja elämä on edelleen usein sotkuista ja sekavaa. Aikuisuus taitaa lopulta olla sitä, että se ei vaan tunnu enää niin ylitsepääsemättömältä. On ok, että jokaiseen ongelmaan ei ole aina olemassa täydellistä ratkaisua. Hyväksyn kiusallisen tosiasian, että joihinkin asioihin auttaa vain aika. Täällä sitä luovitaan, kaikki samassa sopassa. Opetellaan olemaan.
Vanhenemisen huomaa peilissä. Näytän nykyään enemmän naiselta kuin tytöltä. Uniset luomeni ovat joka vuosi vähän raskaammat ja silmien väliin on tullut kaikesta keskittymisestä ryppy, joka syvenee kesäisin kun vietän aikaa auringossa. Silti minulta kysytään paperit aina kun menen viiniostoksille ilman meikkiä. Ehkä jotain on jäljellä siitä tyttömäisyydestäkin.
Keho ei palaudu rasituksesta enää samalla tavalla kuin kaksikymppisenä. Viinin äärellä vietyt illat tai työn äärellä valvotut yöt näkyvät aamulla kasvoista ja tuntuvat vielä pari päivää myöhemminkin. Viiniä kuluu aiempaa vähemmän, koska krapula tulee nykyään pienestäkin enkä halua enää tuhlata kokonaisia päiviä huonoon oloon – tuhlaan aikaani mieluummin johonkin ihanaan. En koe luopuneeni mistään, vaan saaneeni enemmän aikaa ja energiaa.
On päiviä kun tuijotan tuota silmien välissä syvenevää ryppyä ja ihmettelen mistä se oikein tuli, mutta näytän silti mielestäni nyt hitosti paremmalta kuin viisi tai kymmenen vuotta sitten. Kun katson vanhoja kuviani, näen uupuneen ja huonoryhtisen ihmisen, jonka kasvoilla on hymy, mutta silmistä puuttuu ilo. Nyt seison suoremmin, kannan itseni paremmin, katson kohti vakaammin, puhun varmemmin, nauran aidommin. Olen vahvempi ja varmempi. Nautin kaikesta niin paljon enemmän enkä jaksa enää ottaa kaikkea niin kovin vakavasti tai yrittää kontrolloida kaikkea elämässäni. Ne rypytkään eivät ole niin hirveästi huolettaneet sen jälkeen, kun tajusin, että minun silmiini kaikkein kauneimmat ihmiset eivät ole kimmoisia kaksikymppisiä, vaan karismaattisia aikuisia, jotka uskaltavat elää omannäköistä elämää (ja suurimmalla osalla heistä on paljon ryppyjä).
En oikeastaan muutenkaan haikaile mitään nuoruudestani. Mikään ei ollut silloin paremmin kuin on nyt. Kaikki asiat ovat muuttuneet selkeämmiksi ja kirkkaammiksi. Ääriviivat ovat vahvistuneet ja tuntuvat enemmän omalta. Vuodet kuorivat minusta turhia kerroksia kuin sipulista, olen joka päivä enemmän minä. Ei tietenkään valmis, mutta vähemmän kesken, vähemmän epävarma siitä olenko riittävä.
Olen miettinyt viime aikoina kaikenlaista, kuten ihmisen yhteyttä omaan sukuunsa ja juuriinsa ja ilmiötä nimeltä taakkasiirtymää, sitä kuinka paljon kannamme mukanamme vanhempiemme tai heidän vanhempiensa traumoja. Joskus on vaikea erottaa mitkä kivuista ovat oikeasti omia, eikä aina ymmärrä sitä pohjatonta surua, joka alkaa aaltoilla rinnassa keskellä yötä, vaikka kaikki on hyvin ja kunnon ihmiset nukkuvat.
Ehkä pohdin niitä asioita juuri siksi, että olen viimeisen vuoden aikana päästänyt irti monista peloista, jotka aiemmin vaikuttivat valintoihini ja siihen mitä asioista ajattelin. Ihan kuin olisi vapautunut valtava määrä energiaa, joka on ollut tähän saakka lukittuna jonnekin. Ikä tekee toki tehtävänsä, mutta siihen liittyy myös sarja tapahtumia, jotka vasta jälkikäteen olen tunnistanut paluuksi juurille – Australiaan, jonne olen kaivannut siitä saakka kun lähdimme ja Lappiin, jonne en halunnut mennä enää ikinä takaisin sen jälkeen, kun pääsin sieltä kuusitoistavuotiaana pois.
Ilman viimesyksyistä matkaa Australiaan ei olisi voinut olla joulureissua Lappiin – ja ilman joulureissua meillä ei olisi nyt hirsitaloprojektia. Molemmat matkat tuntuivat kotiinpaluulta, vain jälkimmäisen kohdalla olin siitä yllättynyt. Niin kauan vastustin ajatusta, että siellä olisi minulle enää mitään, mutta jokin on muuttunut. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että olen onnekas, kun olen saanut molemmat, sekä Australian että Lapin, isäni henkisen kotimaan ja äitini synnyinseudut. Lapsuuden lämpimässä, varhaisnuoruuden pohjoisessa. Varpaat vuoroin hiekassa ja lumessa.
Hetki, johon olen kuluneen vuoden aikana palanut kerta toisensa jälkeen: Australian matkamme lopussa, toiseksi viimeisenä päivänä, olimme parin viikon roadtripin jälkeen takaisin vanhassa kotikaupungissani Melbournessa ja ajoimme isäni tilalle, paikkaan, jonne hän muutti tyhjäksi käyneestä talostamme sen jälkeen kun me olimme unohtuneet Suomeen. Isä oli lähettänyt siitä kuvia, mutta en ollut koskaan käynyt siellä. Tilalla asuivat uudet ihmiset, joista minä en tiennyt mitään, mutta he tunnistivat minut. You must be Christian’s daughter, totesi ratsastushousuihin pukeutunut nainen kuin olisi odottanut minua kaikki nämä vuodet. Aloin vapista. Kukaan ei ollut sanonut minulle mitään sellaista sitten lapsuuden, kutsunut minua isäni tyttäreksi, puhunut hänestä kuin hän olisi vielä ihan hetki sitten ollut täällä.
Niityllä talon takana seisoi hevonen ja pätevä pieni aasi, ympärillä oli metsää, sitä samaa eteläaustralialaista pusikkoa, jossa leikin koko lapsuuteni. Saimme kutsun sisälle. Astuin huoneeseen, jota isäni oli kutsunut nimellä sun room. Kissa hioi paljaita pohkeitani ja joku puhui, mutta en kuullut enää mitään. Isän aurinkohuone oli kaunein huone, jonka olin nähnyt. Seinien tilalla oli pelkkää ikkunaa, niiden ulkopuolella huonetta kiertävä suuri terassi ja näkymä niitylle. Valo tulvi sisään suurista lasipaneeleista ja yhtäkkiä tunsin kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen isäni läsnäolon, tuntui kuin hän olisi seissyt takanani kaksimetrisessä pituudessaan. En liikkunut tai kääntynyt, annoin vaan lämmön levitä hartioiden kautta rintaan ja valua kaikkiin jäseniin.
En ole uskonnollinen, mutta tähän yhteyteen haluan uskoa, kantaa sitä mukana niin kauan kuin hengitän.
Yksi niistä asioista, joista on tullut helpompia vuosien varrella, on priorisointi. Stressasin aiemmin niin paljon siksi, etten osannut väsymykseni keskellä laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja keskittyä niihin yksi kerrallaan. Isot asiat ja pikkujutut pyörivät päässä samaan aikaan hallitsemattomana kaaoksena ja pelkäsin kaikkea, niin todellisia uhkakuvia kuin kaikenlaisia täysin epäolennaisia skenaarioita. Sitten vaan yksi kaunis päivä tulin järkiini, tajusin ettei näin voi eikä onneksi tarvitse elää ja aloin viis veisata kaikesta turhanpäiväisestä.
Tottakai pelkään silloin tällöin vieläkin kaikenlaista vähän turhaa. Muutakin kuin isoja hämähäkkejä tai korkeita paikkoja, joissa alkaa reunan lähellä huimata eikä voi silti olla katsomatta kuiluun ja miettimättä miltä tuntuisi pudota.
Kuten: saanko pitää tämän onnen nyt kun kaikki on vihdoin hyvin?
PHOTOS FROM AUSTRALIA BY JARNO JUSSILA
Oi myöhästyneet onnittelut! Toivottavasti syntymäpäiväsi oli mitä ihanin.
Siteerasin meksikolaiselle kaverilleni virkkeet aikuisuudesta (molemmat painiskelemme eri vuosikymmenten ikäkriiseissämme). Hän luuli, että laitoin hänelle musiikkikappaleen sanoituksia. Minusta se oli kaunis osoitus siitä, miten sanasi soljuvat, ovat tässä hetkessä, mutta ajattomia. Mikä ainutlaatuinen, upea taito.
Kiitos Elisa mielettömästä kommentista ja anteeksi vastaukseni viive ♥
Myöhästyneet onnittelut Stella! ❤️
Ihana teksti aikuistumisesta. Lappiprojektia on niin hienoa seurata.
Olisi hienoa tavata joskus.
Kiitos kaunis!
Meni kylmät väreet koko tekstin ajan. Kaikin puolin niin samoja tunnelmia kuin itselläni, sinä vain teet elämästä taidetta sanoillasi. Onnea ja lämpimiä halauksia jokaiseen päivääsi ❤️
Kiitos kaunis sanoistasi ♥
Hei Stella, ja hyvää syntymäpäivää myöhäisesti! Menetin isäni, kun olin kovin nuori. Vesi alkoi valua poskia pitkin, kun kirjoitit jonkun tunnistaneen sinut isäsi tyttäreksi – koko tekstisi oli jälleen ihan mieletön. Kiitos inspiraatiosta ja kun liikautit jotain. Valoa ja halauksia!
♥ ♥ ♥
Lukiessani jälleen kirjoitustasi ajattelin miten kauniisti, koskettavasti ja niin elämänmyönteisesti kirjoitat aiheesta kuin aiheesta, lukiessani tuota postaustasi koin itse oman elämänpolkuni tapahtumia aivan kuin ne olisivat heränneet myönteisellä tavalla myös eloon mielessäni,
onnea elämänpolullesi jatkossakin, HeidiS
Ihana kuulla Heidi ♥ Sinne samaa!
Ihana teksti <3 en ois halunnut että se loppuu ollenkaan :D Paljon onnea!
Kiitos Venla ♥
Ooh miten kaunis teksti ja upea lopetus! En saa muuta näpytetyksi, kun vielä siristelen Australia-muistojasi. Kaikkea hyvää Sinulle ja paljon onnea. Monia armorikkaita vuosia (ortodoksien toivotus synttäripäivänä).
Kiitos Hanna! Armorikkaita vuosia, voi miten ihana toivotus.
Niin monen muun sanoin, kiitos kirjoituksestasi, taas kerran, niin koskettavasti kirjoitat. Valoa, onnea, iloa elämääsi !
Kiitos Neea ♥
Olipa hieno.
Blogisi on yksi asia jonka luen lähes päivittäin. Sellainen kosketus Suomeen ulkomailla asuessani, usein kolahtaa asiat sanasta sanaan. Tulee selväksi omat ajatukset kun toinen ne mustaa valkoiselle kirjoittaa.
Ja ne rypyt, niiden takana kun on niin monta tarinaa, kysymystä kuin vastaustakin.
Kiitos ♥ Ihana kuulla että kolahtaa! Jakaminen on minulle yksi tärkeä syy kirjoittaa, uskon että monella on samankaltaisia ajatuksia ja tunteita. Olen rypyistä just samaa mieltä.
Kuinka kauniisti ja koskettavasti kirjoitatkaan <3
Paljon onnea, Stella!
Kiitos kaunis! xxx
Paljon onnea Stella!!! Kiitos kun kirjoitat ❤️
Kiitos Sanna kun luet ♥
Ihanaa syntymäpäivän iltaa <3 Niin kaunis teksti!
Kiitos! ♥
Onnea❤️
♥♥
Niin kauniisti kirjoitettu postaus etta ihan herkistyi…
Ihanaa syntymapaivaa sulle Stella!! Paljon onnen hetkia, naurua, rakkautta ja rakkaita ihmisia seka mielenkiintoisia duuneja tulevalle vuodelle <3
Sun blogi on ollut yksi lemppareista ihan alkupaivista saakka ja sun pohtivia teksteja on aina ilo lukea!
Hei kiitos sinä ihana ♥
Ja hienoa kuulla, että tykkäät – kiitos että olet ollut mukana niin hurjan pitkään!
Näin se menee, vanhenemisen merkitys pysähtyy sinne 25 v heitteille, sen jälkeen oikein pitää pinnistellä että kuinkas paljon sitä täyttääkään. Sinä olet vajaa 40, minä 60 ja äitini huomenna 85. Meillä kaikilla on samat tunnelmat ikääntymisestä ja voin taata että päivien kulku vain kiihtyy entisestään. Lämpimät onnittelut sinulle ja nauti elämästä just nyt
Huh, uskon. Kiitos ja kaunista syksyä sinne ♥
Stella, onnea ja valoa seuraavallekin vuodelle! Kirjoitat niin hyvin. Koskettavasti ja syvällisesti, mutta ymmärrettävästi. Samaistun. Itken. Ikävöin isääni, vaikka hän on elossa. Tajuan kantavani tuota sukupolvien taakkaa.
Huh. Kiitos, kiitos, kiitos.
♥ ♥ ♥
Minäkin itkin. Kun kerroit isäsi talosta, tekstisi mursi jonkun rajan!
Laura ♥
Minulle kävi samoin!
Sama! Kyynel silmässä luin.
♥ ♥
♥ ♥
Onnea! Kirjoitat niin hyvin ja puhuttelevasti, kyyneleet nousivat silmiin tätä lukiessa
Kiitos Leena, ihana kuulla ♥
Wau, miten hyvä kirjotus!
Kiitos tästä ja onnea!
Kiitos sulle Mira kun luit ♥
Onnea sinä huikea nainen! Ei ole paljoa lisättävää muiden kommentteihin; mutta haluan taas kerran omalta osaltani kiittää tästä ihanasta blogista ja näistä ajatuksia ja tunteita paljon herättävistä teksteistäsi! Olen saman ikäinen ja paljon samoja ajatuksia pyöritelty. <3
Hei kiitos, ihana kuulla että olet tykännyt ♥ ja etten ole ainoa samoja asioita ajatteleva.
Onnea Stella! Samaistun niin kirjoitukseesi. Niin moni asia menettää merkityksensä kun todellinen minä astuu iän myötä esiin. Ja rauha. Rauha sinusta huokuukin. Ihana myös tuo isäsi kohtaaminen. Olen itsekin saanut kokea vastaavia kohtaamisia isoäitieni kanssa. Se on sanoinkuvaamattoman hieno tunne. ❤️ Kiitos kun kirjoitat, nautin niin teksteistäsi❤️ Ihanaa syksyä!
Kiitos Nora, ihana kuulla ♥ Sinne samaa!
Koskettava ja ajatuksia herättävä teksti viisaalta nuorelta naiselta. Olisinpa itse ollut yhtä viisas 30 vuotta sitten ❤
Anne ♥
Huh! Tuo hetki kun isäsi kävi luonasi kahdenkymmenen vuoden jälkeen, toi kyyneleet silmiin. Uskon, että poismenneet ovat läsnä ja käyvät välillä tervehtimässä, jos sen vain sallimme. Onnea uudelle vuodelle Stella! <3
Niin minäkin uskon ♥ Kiitos Nina!
<3 <3 <3
♥ ♥ ♥
Todella kaunis ja viisas kirjoitus, tätä luki toivoen ettei teksti koskaan loppuisi. Paljon onnea!
Hei kiitos Karoliina ♥
Toinen synttärisankari täällä onnittelee <3 <3 onnea onnea <3 <3 ihana, puhutteleva teksti jälleen..kiitos siitä.
Kiitos Terhi ja tuhannesti onnea sinnekin ♥
Paljon onnea Stella ja minultakin kiitos kirjoituksesta. Samoja asioita pyörii mielen taustalla, en kyllä osaa niitä noin kauniisti ja koskettavasti tiivistää ja ajatella. Kyynel kihosi silmäkulmaan lukiessani Australia- matkastasi..
Kiitos, ihana kuulla ♥
Oon seurannut sun blogia vuosia ja mun mielestä on ollut ihanaa seurata sun kasvua. Tunnut nykyään paljon lämpimämmältä ja seesteisemmältä ihmiseltä, joka elää arvojensa mukaan. Tai mistä minä tiedän, mikä totuus on, mutta tällaisen kuvan olen saanut blogin kautta.
Onnea vanhenemisesta, musta tuntuu, että se on tehtnyt sulle hyvää sekä sisäisesti että ulkoisesti!
Kiitos! Olen ihan samaa mieltä ♥
Ja olet oikeassa, elän nykyään huomattavasti enemmän arvojani vastaavaa elämää ja olen sen kautta ihan toisella tavalla tasapainossa kuin aiemmin. Kai se on niin, että asiat oivaltaa silloin kun siihen itse valmis ja silloin niitä osaa ja uskaltaa myös muuttaa.
Myöhästyneet onnittelut! En voi olla miettimättä miten paljon sinuun on vaikuttanut ja onko juuri tähän liittynyt niitä lukkoja, kun mainitsit että unohduitte suomeen. Oletan että vanhempasi erosivat. Mietin myös oletko käsitellyt asioita yksin. En oleta että vastaat mutta olen itse vastaavassa prosessissa ja samaistuin paljoon mitä kirjoitit <3
Kiitos Asta! Tottakai niihin lukkoihin on vaikuttanut kaikki lapsuudessa tapahtunut. Olen mä niitä terapiassa avannut, en olisi yksin päässyt läheskään näin pitkälle. Ajattelin tästäkin kirjoittaa joku päivä kun on sopiva hetki.
Tsemppiä omaan prosessiin ♥ Ei ole aina helppoa, mutta palkitsee kyllä.
Onnea Stella Kaunis ja vahva kirjoitus, kiitos siitä!
Kiitos Jaana ♥
Onnea Stella Kaunis ja vahva kirjoitus, kiitos siitä!
♥♥
Paljon onnea Stella!
Ja kiitos, että kirjoitat ja jaat.
Kiitos Susanna ♥
Kaunis kirjoitus. Myöhästyneet onnittelut! Olen sinua vuoden nuorempi ja miettinyt samoja asioita. Plussaa siitä, että kirjoituksessa ei taivasteltu miten keski-ikä lähenee. Koska kuten tiedetään, jokainen ikävuosi on ainutlaatuinen lahja, eikä kukaan tiedä paljonko niitä on jäljellä.
Kiitos ♥ Ja kyllä! Ei tässä nyt ennätä mitään keski-ikää taivastella. En muutenkaan usko, että se on iästä kiinni. Tunnen kaksikymppisiä keski-ikäisiä ja tunnen kuusikymppisiä, jotka ovat henkisesti yhä nuoria.
Ihanaa syntymäpäivää, ihanaa elämää eteenpäin. En voinut olla itkemättä, voimia, aurinkoa elämääsi.
Kiitos Tuulia ♥
Paljon onnea Stella! Kaunis kirjoitus jälleen, itkin.
Kiitos Pia ♥
Onnea!
Luin ja itkin
– Elma –
Kiitos Elma ♥
Myöhästyneet onnittelut. On jälleen mahtava huomata, miten jonkun toisen teksti voi olla niin vahvasti sitä omaa elämää, jota ei ole osannut pukea sanoiksi. Kiitos että jaat elämääsi meille.
Hei ihana kuulla. Kiitos kun luit ♥
Upea kirjoitus, kiitos. Blogisi on ainoa mitä luen säännöllisesti ja taas kerran olen onnellinen, että luen.
Kiitos Maarit, ihana kuulla että tykkäät ♥
Vuosi vuodelta itselleen rehellisempi.
Hyvää syntymäpäivää, Stella!
Kiitos Susanna ♥
Paljon Onnea Stella. Kuinka ihanasti kirjoititkaan ja sanasi saivat niin eläytymään mukaasi matkallesi. Ihan herkistyin.
Kiitos Riikka, ihana kommentti ♥
Paljon onnea Stella! Tänään on myös äitini syntymäpäivä ja omani on tasan neljän viikon päästä. Täytän 36 ja kirjoituksesi alkuosa olisi voinut kertoa minusta. Loppuosasta tulikin kyyneleet silmiin, ensimmäistä kertaa blogia lukiessa, jostain syystä. Ihana teksti!
Oi, onnea äidillesi vähän myöhässä ja sinulle jo vähän etuajassa! Kiitos kun luit, ihanaa että tykkäsit ♥
Paljon onnea! Olen sinua hieman vanhempi ja samastuin ajatuksiisi aikuisuudesta niin että kyynelet tulivat silmiin. Kauniisti kirjoitettu.
Kiitos Paula, ihana kuulla että tykkäsit ♥
Niin kovin kauniisti ja todesti kirjoitettu. Onnellista syntymäpäivää!
Kiitos Katariina! ♥
Onnea ihanuus! <3 Olen kanssasi niin samaa mieltä.
Kiitos sinä toinen ihana ♥
Hyvää syntymäpäivää! Niin kaunis teksti taas kerran :)
Kiitos Noora ♥
Huhhuh, olipas upea, koskettava, toivoa antava ja kaunis kirjoitus.
Kiitos, ihana kuulla ♥
Kiitos että kirjoitat. Kiitos että puet tunteita sanoiksi joita ei itse osaisi kirjoittaa.
Blogisi on antanut paljon.
Paljon onnea, aurinkoisia päiviä ja tähtikirkkaita öitä toivotan. xxx
Ihana kuulla, kiitos Olga. Tähtikirkkaat yöt ovat parhaita, sinne niitä myös ♥
Paljon onnea ja ihanaa synttäripäivän iltaa!
Kiitos kaunis!