Elokuvia vuodenvaihteen pitkiin, pimeisiin iltoihin

Rakastan elokuvia varmaankin samalla intensiteetillä kuin Stella musiikkia. Huomaan kauhukseni keskittymiskykyni heikentyneen mitä lukemiseen tulee, teatteri ei oikein ikinä ole ollut minun juttuni (ehkä koska sitä ei voi katsella omasta sängystä pyjama päällä) ja jostain syystä en hevillä tempaudu sarjojen vietäväksi.

Joskus instagramissa epäillään, että en pidä elokuvista, koska arvostelen näkemääni kärkkäästi. Se ei pidä paikkaansa. Olen vain nähnyt niin valtavasti leffoja, että makuni on äärimmilleen virittynyt. Olen myös herkkä kaikelle hyhmäiselle naiskuvalle elokuvissa, huumorintajuni ei kerta kaikkiaan enää riitä. Itkin ilosta kun luin aikoinaan Anu Silfverbergin artikkelin Imagesta. Joku osasi sanoittaa sen kummallisen tunteen, kun istuu pimeässä salissa ja pintapuolisesti neutraalikin elokuva ahdistaa. Olen ollut joskus miehelleni epämääräisen vihainen, kun hän on pitänyt elokuvasta, joka on saanut minut tärisemään. Nyt tiedän miksi.

Tässä muutamia poimintoja noin vuoden kohokohdista. Olen koittanut parhaani mukaan jäljittää missä elokuvat ovat tällä hetkellä nähtävissä. Mainitsemieni kanavien lisäksi elokuvat saattavat tietysti löytyä muualtakin. Lopuksi sanon pari valittua sanaa leffoista, jotka saivat minut tuohduksiin.

Kärsimys ja kunnia (vielä joissakin elokuvateattereissa)

Yksi vuoden suurimpia elämyksiä oli Pedro Almodóvarin uusin ja henkilökohtaisin elokuva Kärsimys ja kunnia. Minun tajuntani räjähti, kun aikoinaan nuorena espanjanopiskelijana näin Naisia hermoromahduksen partaalla, siitä alkoi Almodóvarin uran seuraaminen. Tässä välissä ja varsinkin ennen tätä viimeisintä on monta, joista en ole erityisemmin innostunut ja pari, joita en ole edes mennyt katsomaan, mutta nyt muistin taas, miksi Almodóvarista niin pidin. Tiesitkö, että elokuvassa Salvador Mallon (Antonio Banderas) koti on tarkahko kopio Almodóvarin omasta kodista taideteoksia myöten. Almodóvar on intohimoinen taiteenkeräilijä ja hänen elokuvissaan taiteella on suuri merkitys. Pieni miinus Penelope Cruzin jo hollywoodihtavalle olemukselle, joka ei kaikessa kukkeudessaan oikein enää taivu köyhän perheenäidin esittämiseen.

Kapernaum – Kaaoksen lapset (Viaplay)

Vuoden tärkein elokuva. Aivan sama kestätkö katsoa tämmöisiä elokuvia tai haluatko vaiko etkö järkyttää itseäsi, tai onko nyt sopiva hetki kun on juuri ollut joulukin, tai kaipaatko vain aivot narikkaan huttua. Nyt vain otat itseäsi niskasta kiinni ja katsot ja se katsominen sattuu ja se sattuminen on meille kaikille ihan oikein. Sisältää myös vuoden kovimman lopetuksen.

Vice – Vallan oikeat kasvot (Viaplay)

Elokuvia, jotka soisi jokaisen katsovan vain siksi, että ymmärtäisi toisten ihmisten todellisuutta, valtaa ja sen väärinkäyttöä tai ylipäätään maailmaa hiukan paremmin. En ymmärrä miksi Vice on luokiteltu komediaksi, hampaat löivät loukkua sen jälkeen.

Hellyyden ehdoilla (iTunes)

Miksi, MIKSI tämmöisiä elokuvia ei tehdä enää? Hellyyden ehdoilla tuntuu äärimmäisen modernilta verrattuna moneen nykypäivän elokuvaan, jotka ovat kummallisen moralisoivia ja sormea heristeleviä. Ihmiset harvoin ovat yksinomaan hyviä tai pahoja, kunnollisia tai kunnottomia, aina oikeassa tai aina väärässä, kuten Hellyyden ehdoilla reippaalla meiningillään osoittaa. Elokuva on jotenkin… elossa. 1970-1980-luvun elokuvien puvustus on huikean inspiroivaa.

Diego Maradona (Elisa Viihde)

Jalkapallo, rakkaani. Tätä ette ehkä tienneet minusta, mutta rakastan jalkapallon arvokisoja. Lempiasiani Instagramissa on Ranskan maajoukkueen tili. Diego Maradonan Italian-vuosista kertova dokumenttielokuva lukeutuu minun leffavuoteni kohokohtiin. Napoli kiehuu ja riehuu ja me sen mukana. Netflixistä löytyy myös sarja Maradona Meksikossa, laula kanssani Diegoooo, Diegooooo, Diegoooo, Diegooo!

PETTYMYKSET

Amazing Grace (vielä joissakin elokuvateattereissa)

Kirjasin teillekin Hangon Elokuvajuhlien tärppeihin Aretha Franklin kahden illan kirkkokonserttitaltioinnit vuodelta 1972. Ei olisi kannattanut.

Elokuvissa tapahtui kummia: olin melkein alusta asti jotenkin tosi, tosi raivoissani, poskia kuumotti ja sydän hakkasi. Ensin ahdistuksen sekaista raivoa oli vaikea ymmärtää, mutta ei kauaa. Jotain on ollut pahasti pielessä elokuvan teon aikaan ja sen tunnelman tavoitin 47 vuotta myöhemmin, pienen hankolaisen elokuvateatterin upottavassa penkissä.

Aretha on elokuvassa hymytön ja vaiti, sanookohan sanaakaan. Laulaa tietysti niin upeasti, että lapaluuni kipristyvät. Pastori sen sijaan puhuu puhumasta päästyään ja puristelee Arethaa selästä ja olkapäistä. Jeesus, Jeesus, he huutavat, mutta missä on ilo? Jos sanon teille, että gospel-kuorokin laulaa istualtaan, niin ymmärrätte ehkä elokuvan tunnelman. Kuoronjohtaja on elokuvan ainoa valopilkku. Yleisö ei muutamaa hetkeä lukuunottamatta tempaudu aidosti mukaan, ja kun tempautuu, niin alleviivatun teatraalisesti. Lopuksi lavalle kutsutaan Aretha Franklinin isä, joka istuu vanhan, alkoholisoituneen rakastajattarensa kanssa eturivissä leveästi naureskellen. Hänkin puhuu mahtipontisesti ja pitkään, ovelasti alentaa tytärtään vaikka on ylentävinään. Kun Aretha vihdoin saa taas laulaa, isä painaa valtavan pyyheliinan hänen kasvoilleen hieroakseen hikeä pois.

Elokuva päättyy, kaikki taputtavat vimmatusti ja minä olen tunnekuohun vallassa. Mitä helvettiä? Ettekö te näe? Kotona minun on haettava kaikki mahdolliset artikkelit, jotta ymmärtäisin omaa reaktiotani. Elokuva-arviot näyttävät olevan melkein järjestään kiittäviä, mutta Aretha itse ei olisi koskaan halunnut elokuvaa julkaistavan. Ja pastori ja isä? No, eivät todellakaan mitään Herran enkeleitä, sanotaanko näin.

Marianne & Leonard – Sanoja rakkaudesta (vielä joissakin elokuvateattereissa)

Huh huh miten tunkkainen. Harmitti oikein, että olin kirjoittanut elokuvasta tännekin etukäteen, mutta odotin sitä niin. Elokuvassa naureskellaan tympeille panojutuille ja tuoreesti syytetään lasten ongelmista yksinomaan äitejä. Sillä lailla.

Mahdoton yhtälö (en edes halua etsiä mistä sen löytää)

En ehkä eläessäni ole nähnyt turhempaa elokuvaa, meinasin kuolla. Pyörittelin elokuvateatterin pimeydessä silmiäni niin tarmokkaasti, että hyvä kun eivät kierähtäneet karkkipussiin. Täysi mysteeri miksi ylipäätänsä menin.

8 thoughts on “Elokuvia vuodenvaihteen pitkiin, pimeisiin iltoihin

  1. Hei,
    Tyttäreni on 14-vuotias. Tajuan ihmeissäni ja mielissäni että hänen elokuvakokemuksensahan on toistaiseksi aika mainio, on Onneli ja Anneli, Risto Räppääjä ja Nelli Nuudelipää, Frozenit, juuri katsoi uuden Star Warssin, ja joulunpyhinä Nälkäpelit ja Gravityn.
    Kyllä tasa-arvoisuus on lujaa vauhtia paranemassa.

  2. Kiinnostaa tietää mitä tykkäisit Nuoren naisen muotokuvasta. Kävin katsomassa sen ja se meni oudosti ihon alle ja jäi pyörimään mieleen. Sitä ei usein tapahdu.

    • Harmikseni en ole vielä nähnyt sitä. Se olisi mennyt Hangon Elokuvajuhlillakin, mutta silloin oli joku päällekkäisyys. Moni on sanonut samaa kuin sinäkin, odotan suurella mielenkiinnolla.

  3. Kohta tulee DocPoint dokumenttifestivaalit ja bongasin jo sieltä Beyond the Visible – Hilma af Klint, taidekylpy aivoille.

  4. Jäin miettimään, Anna, mitä odotit Marianne ja Leonardo -elokuvalta…?! Mielestäni elokuva oli pikemminkin toteava kuin syyllistävä. Boheemielämä, sen varsinaisessa merkityksessä, on harvemmin kaunista katseltavaa… Mielenkiintoista kylläkin.

    • No en ainakaan odottanut mitään noin järjettömän tunkkaista, vanhanaikaista. Koko kerronta pyöri Leonardin uran ympärillä ja kuten kirjoitinkin, semmoisessa vanhojen miesten honottavassa kerskailussa. En mitenkään ymmärrä, että kaikki ne puheenvuorot olisivat olleet tarpeellisia, ansainneet valkokangasaikaa. Tiesin rakkaustarinan pääpirteittäin, joten en ollut missään keijukaiskuvitelmissa sen hyvistä tai huonoista puolista, se ei ollut ongelma.
      Boheemielämä, kuten kaikki muutkin elämät, voi olla yhtä lailla kaunista kuin rumaakin, kuten kaikki muukin elämä. (Mikä muuten on boheemielämän varsinainen merkitys?)

      • Perstuntumani boheemielämä-käsitteelle on aina ollut se, että kyseessä epäsäännöllinen elämäntyyli, johon liittyvät vahvasti perinteisten arvojen ja sääntöjen karttaminen, avoimet seksisuhteet ja erilaiset päihteet. Tätä mielikuvaani wikipedia tukee, mutta tuskinpa boheemielämälle ”virallista” selitystä löytyy, varsinaisuus siis melko puhtaasti subjektiivinen käsitykseni. Ja ymmärrän hyvin ärsytyyntymisen Cohen-keskeisyyteen, mutta tunkkaisuutta en itse havainnut. Sidoksen omaan aikaansa kylläkin. Jäin myös miettimään leffan alaotsikkoa ”Sanoja rakkaudesta”. Tuntui että sanat olivatkin koko tarinan ydin. Teot olivatkin jotain sitten aivan muuta….
        PS Kiva että olette lyöneet energianne yhteen Stellan kanssa – podcastia odotellen…

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.