✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Ehdimme pohjoiseen juuri ennen juhannusvieraita. Olemme perillä yhdeltä yöllä, keskiyön aurinko on paistanut suoraan silmiin horisontin korkeudelta matkan viimeiset tunnit. Talven aikana ehtii aina unohtaa kuinka kirkas ja kirjaimellinen se onkaan.

Talon pihalla on lämmintä ja valoisaa kuin päivällä. Koirien hännät alkavat heilua jo ennen kuin saamme pakun ovet auki. Olemme varautuneet hyttysiin, mutta vain muutama inisee laiskasti ympärillä.

Kuistin narisevat rappuset ja tuttu tuoksu, joka tuo mieleen kaikki kerrat, kun kävin täällä epäkiinnostuneena teininä enkä voinut kuvitellakaan, että joskus viettäisin täällä vapaaehtoisesti kokonaisia viikkoja ja kuukausia. Talo oli silloin jonkun muun koti ja kaikki oli pysähtynyt 60-luvulle, suurin osa kalusteista ja tavaroista olivat kaapissa juuri siinä järjestyksessä mihin joku oli ne vuosikymmeniä sitten jättänyt. Iäkäs sukulainen asutti vain muutamaa huonetta, muut olivat olleet kylminä varastoina niin kauan ettei kukaan enää tiennyt mitä kaikkea niissä säilöttiin.

Toinen koira kannetaan Tornionjokeen, toinen on kannettava sieltä pois.

Nyt pirtin ystävällinen hämärä, tulitikut leivinuunin reunalla siinä mihin ne viimeksi lähtiessämme jätimme. Turhista tavaroista tyhjennetyt, elävien käyttöön palautetut huoneet, joissa on sängyt, yöpöydät, naulakot pyyhkeitä ja aamutakkeja varten. Vanhat kalusteet näyttävät toiselta nyt: isoisoisovanhempien häälahjaksi saama puinen ruokapöytä ja tuolit seisovat yhä paikallaan keskellä pirttiä, pöydän yllä tuttu valaisin, joka on roikkunut siinä paljon kauemmin kuin minä olen ollut olemassa.

Kannamme laukut sisään, koirat syöksyvät suoraan keittiöön odottamaan iltaruokaansa. Ne solahtavat kesärutiineihin kuin olisivat odottaneet niitä yhtä kovasti kuin me. Pohjoisessa saavat koiratkin nukkua sängyssä eikä täällä herätä herätyskelloon. Koko porukka herää usein vasta kymmeneltä, uniset koirat lasketaan lattialle haukottelemaan.

Ensimmäisenä aamuna tehdään kahvikuppi kädessä kierros tiluksilla. Kunnostustarpeet ovat kesä kesältä akuutimmat: villiintyneen pihan keskellä kohoava talo repsottaa joka nurkastaan. Kuistin ikkunoista ensimmäinen on antanut jo periksi, tänä kesänä ne on pakko uusia. Harmaantuneet ulkorappuset, jotka olivat viime kesänä vielä tukevat, notkuvat nyt ja osa laudoista on siinä kunnossa, että joku päivä jonkun jalkaa menee niistä läpi. Talon vanha lautaverhoilu kaipaa uutta maalipintaa, sekin projekti on saatava aluilleen ennen kuin sateet ja aika tekevät peruuttamattomia tuhoja.

Tornionjoessa nähty keppi suussa uiva vonkale.

Pihakin on työmaa. Emme todellakaan tavoittele täydellisyyttä emmekä edes halua pihasta liian siistiä – pidän nurmen seassa kasvavasta sammaleesta, jäkälästä portaiden kaiteissa ja niittykukista, jotka kasvavat kuistin molemmin puolin. Mutta saunan terassin lautojen välistä puskee horsmaa, tiheä nokkosmuuri estää pääsyn marjapensaisiin ja talon päädyssä on vihaisen näköinen angervomeri, joka pitää vihdoin tänä kesänä repiä juurineen irti, jotta saadaan tilaa pyykkinarulle. Ja sitten on syreenit, jotka rönsyilevät saunan ja ladon välissä ja lahottavat molempien seinää.

Mutta ensin se juhannus! Aina on kaikenlaista pientä tehtävää ennen kuin talo on valmis vieraille. Pesemme saunan ja jääkaapin, pyyhimme kalusteista pölyt. Tuuletamme huoneet, kaivamme esiin peittoja ja petivaatteita. Koko talven kaapissa levänneet pellavalakanat tuntuvat viileältä. Päätämme, että vieraat saavat sijata sänkynsä itse, mutta Jarno haluaa sittenkin laittaa kaikille vuoteet valmiiksi. Raksavaraston tehtävää toimittava kuisti on kaaos,  se on yksi niistä asioista joille emme mahda nyt mitään. Vanha talo opettaa keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden sietämistä. Aina on jokatapauksessa jotain rempallaan.

Mikä ilo nostaa astioita kaapista, tietää että kohta niille on käyttöä, kun talo tupsahtaa täyteen elämää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA