Suhteeni televisioon ja sen tarjoamaan viihteeseen on ollut sanalla sanoen vaiheikas. Kun olin pieni, vanhempani rajoittivat television katselun korkeintaan tuntiin päivässä. En tiennyt puoltakaan niistä lastenohjelmista, joista luokkakaverit puhuivat, mutta en ehtinyt kaikilta puumajojen rakentelultani harmitella asiaa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin olin aikuinen, joka sai päättää televisionkatselustaan aivan itse. Se ei välttämättä ollut hyvä asia. Opiskelin yhtäaikaa kahdessa koulussa, työskentelin öisin baaritiskillä ja kotiin päästyäni olin niin poikki, etten jaksanut muuta kuin avata rätisevän neljätoistatuumaisen matkatelkkuni, kaatua vaakatasoon sen eteen ja antaa kuvavirran viedä mukanaan. Kun töllö päästi viimeisen kuolonkorahduksensa, en hankkinut enää uutta. Se oli ensimmäinen ja viimeinen televisio, jonka olen tähän mennessä omistanut.

Televisioton elämäni ei toki tarkoittanut, etten olisi ollut kiinnostunut populaarikulttuurista. Olen aina rakastanut hyvin (toisinaan myös huonosti) tehtyjä leffoja ja sarjoja. Niitä tuli katseltua niin kavereiden ja poikaystävien telkuista kuin omalta tietokoneelta. Tv-sarjoja olen katsonut kaikkein mieluiten maratonina silloin kun on ollut aikaa rentoutumiseen ja rehelliseen lorvimiseen. Yhdestä jaksosta jotain koukuttavaa tulee vain kiukkuiseksi.

Vuosi tai kaksi sitten löysin Netflixin. Netflix on huippu! Alle kymppi kuussa on ollut minusta enemmän kuin sopiva hinta siitä, että loputon laari elokuvia ja tv-sarjoja ovat tietokoneellani yhden klikkauksen päässä silloin kun haluan. Uutuudet tipahtavat sinne harmillisen hitaasti, mutta palvelulla on onneksi puolellaan omia tuotantoja, joita ei muualta näe. Orange Is The New Black oli alkaessaan yksi parhaimmista tv-sarjoista hetkeen.

Nykyisessä kimppakodissamme on viihdekeskus, olohuoneeseen sijoitettu pikkutelkku. Sen äärellä on minua useammin joku talouden miehistä katsomassa elokuvia, joissa räjäytellään asioita. Yhteisiäkin leffailtoja on vietetty viimeisiään vetelevän dvd-soittimen niin salliessa. Muutaman kerran olemme myös kytkeneet Netflixin tietokoneelta telkkuun kiinni ja viettäneet viikonlopun jonkun hyvän sarjan äärellä. Se piuhasäätö on kuitenkin liian vaivalloinen ollakseen erottamaton osa laiskamadon arkeani.

Yhteistyö Samsungin kanssa osui hyvään hetkeen. Meille tarjottiin televisiota – suurta, joka sisältää kaikki modernin tekniikan mahdollistamat herkut – ja kiinnostuin. Pakko nähdä -listalle kertyneitä uusia sarjoja on pitkä liuta eikä niiden katsominen tietokoneen ruudulta ole isommalla porukalla vaihtoehto. Talvikin tulee. En tiedä teistä, mutta 90% näkemistäni sarjoista ja elokuvista tulee katsottua niinä kuukausina, kun ulos ei voi lähteä shortseissa ja sandaaleissa (se kausi kestääkin Suomessa vaatimattomat yhdeksän kuukautta).

Parantumattomana esteetikkona tutustuin televisiotulokkaan muotoiluun ennen kuin sanoin kyllä. Kun on kerran jakanut kotinsa neljätoistatuumaisen matkatelevision kanssa, ei pääse unohtumaan kuinka hallitseva osa sisustusta televisio voi olla. Telkku läpäisi testin kertavilkaisulla: se on suuri, mutta siro ja simppeli. Kapea musta metallikehys ruudun ympärillä, siinä se. Telkku on toisinsanoen sekä älykäs että kaunis – sanotaanko, että voittajakonsepti missä tahansa kontekstissa.

Näinhän tässä siis kävi, että kaarevalla ruudulla varustettu 65 tuuman televisio muutti hetki sitten Kapteeninkadulle. Hetki meni nielleskellessä, kun laatikko kannettiin ovesta. Se on valtava. VALTAVA. Koko osui kuitenkin nappiin, sillä olohuoneessamme on sattumalta juuri tälle telkulle suunniteltu syvennys. Sattumalta olohuoneen lepakkotuolitkin osuvat suositellulle katseluetäisyydelle, reilun kahden metrin päähän. Selvästi kohtalon johdatusta. Niin – joskus ajateltiin, että televisiota pitää katsella mieluummin kauempaa kuin lähempää, mutta se oli aikaa ennen nykyistä kuvanlaatua. Tätä telkkua voi katsella vaikka metrin päästä ja voin kertoa, että eräs nimeltämainitsematon kämppäkaverini todellakin katsoo.

Eniten kiinnostaa uuden älytelkun sisältämät sovellukset: Spotify? Check. YouTube? Check. Netflix, HBO Nordic ja kaikki muut. Netti, tietysti. Samsungin uudet televisiot ovat myös ainoat, joissa toimii suoraan YLE Areena, Ruutu ja MTV3 Katsomo. Ei tarvitse enää tihrustaa Areenan loistodokumentteja tietokoneen sormenjälkien tahmaamalta näytöltä. Mainitsinko jo YouTuben? Ennustan, että Kapteeninkadun kotibileet singahtavat tänä talvena ennennäkemättömän korkeaan kurssiin. Yksi sana: YOUTUBE-DISKO!

Jos sattuisi olemaan videokuvaansa karsastavan neurootikon sijaan ihminen, joka käyttää Skypeä, telkussa on myös sisäänrakennettu kamera, joka mahdollistaa videopuhelut. Meille muuttanut telkku osaa toistaa myös 4K-kuvaa. Jos et tiedä mikä se on, ei hätää, en minäkään tiennyt. HD:n jälkeen tuli Full HD. Full HD:n jälkeen tulee Ultra HD, joka tunnetaan myös nimellä 4K. 4K-laatuisena voi katsella mm. Netflixin omia sarjoja.

Humanistin pää on pyörällä. Ihan kuin olisi astunut scifi-elokuvaan. Seuraavaksi varmaan keksitään televisio, joka osaa vaihtaa kanavaa koskematta kaukosäätimeen. Ainiin – meidän uusi telkkumme osaa senkin. Paljon on tainnut tapahtua televisiotekniikassa sillä välin kun minä olen vahdannut lempisarjojani ja -leffojani uskollisesta MacBookistani.

Onneksi minulla on oma nörtti, jonka suhde tekniikkaan on huomattavasti sujuvampi. Hän esimerkiksi ei tarvinnut manuaalia, puolen tunnin opastusta kaukosäätimen käyttöön tai kaksi salmiakkipussia lääkkeeksi jännitykseen, kun upouusi viihdekeskus avattiin ensimmäisen kerran ja olohuone tulvi täyteen valoja ja värejä. Hän oli vain onnellinen. Tavalla, jolla vain uuden television ääreen istahtanut mies voi olla.

Palaan asiaan. Jos siis Modern Family -maratoneiltani ehdin.